HOME
Adalbert Stifter

Auringonpimennys Wienissä kahdeksantena heinäkuuta 1842

Suomentanut Heinrich Pesch 1999


 



On asioita, joita ihminen tietää viisikymmentä vuotta, ja viidennessäkymmenessäensimmäisessä hän hämmästyy niiden sisällön raskaudesta ja pelottavuudesta. Näin kävi minulle täydellisen auringonpimennyksen kanssa, jota me koimme Wienissä vuonna 1842 heinäkuun kahdeksantena päivänä aamun ensimmäisinä tunteina suosiollisimmissa sääolosuhteissa. Koska osaan esittää oikein kauniisti tämän asian piirtämällä ja laskemalla, ja koska tiesin etukäteen kaiken - että tiettynä kellonaikana kuu astusi auringon alle ja maapallo leikkaisi osan sen varjosta, joka sitten kuun matkatessa radallaan ja maapallon kiertoliikkeen vaikutuksesta vetäisi mustan raidan sen pinnalle, minkä voisi sitten eri paikoissa eri aikoina huomata sillä tavalla, että musta kiekko näyttää siirtyvän auringon sisään, ottaen siltä enemmän ja enemmän pois, kunnes jää vain ohut sirppi, joka sekin häviää - maassa tulee silloin aina vain pimeämmäksi ja pimeämmäksi, kunnes jälleen toisella puolella sirppi tulee jälleen esille ja kasvaa, ja valo maassa kirkastuu taas täyteen päivään asti - kaiken sen tiesin etukäteen, ja niin hyvin, että olin luullut voivani kuvata täydellisen auringonpimennyksen niin tarkasti, kuin olisin sen jo nähnyt.

Mutta, kun se sitten todella tapahtui, kun minä seisoin korkeassa paikassa koko kaupungin yläpuolella ja katsoin omin silmin sitä ilmiötä, silloin tapahtui kyllä aivan toisenlaisia asioita, joita en ajatellut, en hereillä ollessani enkä unessani, joita kukaan ei ajattele, joka ei nähnyt tätä ihmettä.

Ikinä elämässäni en ollut niin järkyttynyt, järkyttynyt kauhusta ja ylevyydestä, kuin näinä kahtena minuutteina. Ei tuntunut muuta kuin että jumala olisi yhtäkkiä puhunut selvän sanan, ja minä olisin ymmärtänyt sen. Astuin katselupaikasta alas kuin tuhansia vuosia sitten ehkä Mooses mahtoi astua palavasta vuoresta, sydän hämmentyneenä ja huumattuna.

Asia oli niin yksinkertainen. Yksi esine valaisee toista, tämä luo varjon kolmannelle: mutta esineiden etäisyydet ovat sellaisia, ettei meillä ole niistä enää käsitystä, ne ovat niin jättiläisen suuria, että ne paisuvat kaiken yli, minkä kutsumme suureksi. Sellainen vyyhti ilmiöitä on näiden yksinkertaisten asioiden kanssa yhteydessä, ja sellainen moraalinen voima on pantu siihen fysikaaliseen tapahtumaan, että meidän sydämissämme se kasautuu käsittämättömäksi ihmeeksi.

Tuhat kertaa tuhat vuotta sitten jumala on tehnyt niin, että se tulee olemaan tänään tänä sekuntina; meidän sydämiimme sen lisäksi hän on pannut ne säikeet, joilla tunnemme sen. Hänen tähtiensä kirjoituksen avulla hän on luvannut sen tulevan tuhannen ja tuhannen vuoden jälkeen, meidän isiemme ovat oppineet tulkitsemaan tuota kirjoitusta ja ovat ennustaneet sekunnin, jona sen täytyisi tapahtua, me, kaukaiset lapsenlapset, suuntaamme silmiämme ja kaukoputkiamme sillä sekunnilla aurinkoa kohti, ja katso: se tulee. Järki riemuitsee jo siitä, että se on laskenut ja oppinut häneltä hänen taivaansa loistoa ja järjestystä, ja todellakin, tämä riemujuhla on yksi ihmisen oikeutetuimmista - se tulee, hiljaa se kasvaa - mutta katso: jumala antoi sille myös sydämeen jotain, mitä emme tienneet etukäteen ja mikä on miljoona kertaa arvokkaampi kuin se, mitä järki käsitti ja tiesi laskea: tämän sanan hän antoi meille: "Minä olen - ei sen vuoksi, että nämä esineet ovat ja tämä ilmiö, ei, vaan sen vuoksi, että tällä hetkellä sydämenne sen teille sanoo väristen, ja koska ihminen sydämensä pelosta huolimatta tuntee itsensä suureksi". - Eläin pelkää, mutta ihminen palvoo.

Näillä rivillä aion yrittää piirtää ja säilyttää silloisen kuvan niille tuhansille silmille, jotka sinä hetkenä yhtaikaa nostivat katseensa taivasta kohti, ja silloisen tunteen niille tuhansille sydämille, jotka silloin löivät yh'taikaa, mikäli ihmisen heikko kynä siihen ylipäätänsä kykenee.

Kello viiden aikaan nousin talo nro. 495:n vartiotornille keskellä kaupunkia, josta näkee ei ainoastaan koko kaupunki vaan myös maaseutu sen ympärillä, kaukaiseen taivaanrantaan saakka, jolla Unkarin vuoret häämöttävät hennosti. Aurinko oli jo ylhäällä ja kiilsi ystävällisesti sumuisille Donaun rantaniityille, peilaileville vesistöille ja kaupungin monikulmaisille muodoille, etenkin Tapaninkirkolle, joka nousi miltei koskettavan lähellä meitä, kuin tumma ja hiljainen vuoristo.

Oudoin tuntein katsoimme aurinkoa, kun sille piti käydä niin merkillisesti vain muutaman minuutin kuluttua. Kaukana, missä suuri joki virtaa, makasi paksu, pitkälle ulottuva sumuviiva, myös lounaishorisontilla ryömivät sumu- ja pilvikääröjä, joita pelkäsimme kovasti, ja kokonaisia kaupunginosia uivat usvassa. Auringon kohdalla oli vain aivan heikkoja harsoja, nekin jättivät vapaiksi isoja sinisiä laikkuja.

Asennettiin instrumentit ja suojalasit pidettiin valmiina, mutta aika ei vielä tullut. Alhaalla jatkoi vaunujen kalina ja juoksemiset sinne tänne - ylhäällä kokoontuivat odottavat ihmiset, tornimme täyttyi, ympärillä olevista kattoikkunoista työnnettiin päät, kurkihirsillä näkyi hahmoja, kaikki katsoivat samalle taivaansuunnalle, jopa Tapaninkirkon tornin huipulla, ylimmällä tasanteella seisoi musta ryhmä, kuin kallioissa joskus metsänalku - ja kuinka monta tuhatta silmäparia mahtoi ympäröiviltä vuorilta katsoa aurinkoa kohti, samaan aurinkoon, joka vuosituhansia on jakanut siunauksensa saamatta kiitosta - tänään se on miljoonien silmien kohde, mutta yhä, kun sitä katsomme tummettujen lasien läpi se leijuu punaisena tai vihreänä kuulana puhtaasti ja kauniin pyöreästi avaruudessaan.

Viimein, ennustettuna minuuttina - ikään kuin näkymättömästä enkelistä - se otti vastaan hellän kuolemansuudelman. Ohut raita sen valosta väistyi suudelman henkäyksen edestä, toinen reuna poreili edelleen hennosti ja kultaisena kaukoputkien linsseissä - "se tulee", huusivat nyt nekin, jotka katsoivat pelkästään suojalaseilla, mutta muuten paljaalla silmällä - "se tulee", ja jännittyneenä kaikki tuijotti nyt tapahtumien jatkoa.

Ensimmäinen, kummallinen, outo tunne kosketti nyt sydämiä, nimittäin se, että kauas ulkona tuhansien ja tuhansien peninkulmien takana, minne ikinä ei ihminen tunkeutunut, taivaankappaleille, joiden olemusta ihminen ei koskaan vielä käsittänyt, nyt samaan aikaan samana sekuntina tapahtui se, minkä maapallon ihminen jo kauan sitten määrittänyt tapahtuvan.

Älkää vastatko, että asia olisi luonnollinen ja kappaleiden liikkeistä helposti laskettava. Kauneuden ihmeellinen magia, jonka jumala on antanut kaikkialle, ei kysy näistä laskuista, se on koska se vaan on, onpa jopa laskuista huolimatta, ja autuas on sydän, joka pystyy tuntemaan sen. Sillä vain tämä on rikkautta, eikä toista rikkautta ole olemassakaan. Pelkästään jo taivaan suunnattomassa avaruudessa asuu ylevyys, joka valtaa sieluamme, mutta silti tämä avaruus on matematiikassa mitään muuta kuin suuri.

Kaikkien nyt katsoessa ja rukattaessa sitä sun tätä putkea ja kiinnittäessä toisten huomiota sinne sun tänne näkymätön pimeys kasvoi vähä vähältä auringon kauniiseen valoon. Kaikki odottivat, jännitys kasvoi, mutta niin valtava on tämän valomeren rikkaus, joka säteilee auringosta, että maassa ei havaittu mitään puutetta: pilvet loistivat yhä, yhä kimalteli veden nauha, linnut lentelivät risteilivät iloisesti kattojen yllä, Tapanin tornit loivat vakaasti varjonsa hohtavaan kattoon, sillan yli ajelu ja ratsastelu vilisi kuten aina, he eivät aavistaneet, että sillä aikaa, ylhäällä, salaa, elämän eliksiiri oli ehtymässä: valo. Silti kaukana Kahlengebirgen tiennoilla ja Belvederen linnan takana tuntui, kuin jokin pimeys hiiviskelisi kohti tai paremmin lyijynharmaa valo, kuin villieläin, mutta se olisi voinut olla harha: meidän luona oli valoisaa ja mieluisaa, lähellä seisovien posket ja kasvot olivat kirkkaat ja lempeät kuten aina.

Oudolta tuntui, että tämä kammottava, möhkälemäinen, syvästi musta, etenevä esine, joka hitaasti ahmi aurinkoa, oli olevinaan meidän kuu, kaunis lempeä kuumme, joka muulloin niin hopeaharsoisesti valaisi yöt; mutta silti hän se oli, ja tähtiputkessa näkyikin sen reunat täynnä känsiä ja rotkoja, noita kauhistuttuvia vuoreja, jotka kasautuvat kuun meille ystävällisesti hymyilevällä kaarella.

Viimein tulivat seuraukset maassakin näkyviin ja yhä enemmän niin, mitä kapeammaksi muuttui taivaalla hehkuva sirppi. Joki ei kimaltanut enää, vaan näkyi taftinharmaana nauhana, varjot lepäsivät kaikkialla, pääskyset tulivat levottomiksi, taivaan kaunis lempeä kiilto sammui, kuin huurteen peittämänä, viileä henkeys nousi ja kosketti meitä, niittyjen yli kajosi kuvaamattoman vieras, mutta lyijynraskas valo, metsien yllä oli valoleikin kanssa samalla hävinnyt liikkuvuus, ja niiden päällä makasi hiljaisuus, muttei unen vaan voimattomuuden hiljaisuus – ja yhä vain kalvakkaammin se levisi maiseman yllä, joka jähmettyi yhä enemmän – hahmojemme varjot makasivat muurilla tyhjinä ja vailla sisältöä, kasvot muuttuivat tuhkanharmaiksi – järkyttävä oli tämä verkkainen kuoleminen kesken sitä aamun raikkautta, joka vielä muutama minuutti aikaisemmin ollut vallassa.

Me olimme etukäteen kuvitelleet tämän hämärtymisen ehkä illantulon kaltaiseksi, ainoastaan ilman iltaruskoa. Miten aavemainen olisi illantulo vailla iltaruskoa, sitä emme kuvitelleet, mutta muutenkin tämä hämärtyminen oli aivan toisenlainen, se oli luonnon painostavan kamala vieraaksituleminen. Kaakkoa kohti makasi outo, keltaisenpunainen pimeys, ja vuoret ja itse Belvederekin tulivat sen läpitunkeutumiksi – Kaupunki vajosi yhä syvemmille, kuin olematon varjon valtakunta, ajelu ja kävely ja ratsastelu sillan yli tapahtui kuin katsottuna mustasta peilistä – jännitys nousi korkeimmillaan – kerran vielä katsoin tähtiputken läpi, viimeisen kerran, kapeana kuin veitsellä piirrettynä pimeyteen näkyi enää hehkuva sirppi, minä hetkenä tahansa tuomittu sammumaan, ja kun nostin katseeni, näin, että kaikki muutkin olivat jättäneet suojalasinsa ja katsoivat paljain silmin – eivät tarvinneet niitä enää, sillä ei muuten kuin sammuvan kynttilän sydämen viimeinen kipinä sulasi juuri viimeinen auringonkipinä, luultavasti kahden kuunvuorten välisen kurun läpi – se oli ylen surullinen hetki – peittävänä seisoi nyt kiekko kiekon päällä – ja tämä hetki olikin se, joka vaikutti sydäntämurskaavasti – kukaan ei aavistanut tätä – kuin yhdestä suusta kuului "Aa!", sitten kuolemanhiljaisuus, hetki oli tullut, jona jumala puhui ja ihmiset kuuntelivat.

Kun aikaisemmin meitä oli masentanut ja autioittanut luonnon vähittäinen kalpeneminen ja kutistumien, ja olimme ajatelleet sen jatkuvan kuolemankaltaiseen heikkenemiseen asti, nyt meidät äkkiä säikähti ja herätti muutoksen kauhea voima ja väkinäisyys, joka täytti yhtäkkiä koko taivaan: taivaanrantapilvet, joita me aikaisemmin pelkäsimme, saivat oikeastaan tämän ilmiön aikaan, he nousivat jättiläisen suuriksi, niiden huipusta valui kauhistuttava puna, ja syvän kylmän sinisinä ne kaareutuivat ja painoivat horisontin – sumupilvet, jotka jo kauan olivat ryömineet maan uloimmissa sfääreissä pelkästään värittöminä, pistivät nyt silmiin ja värisivät hennossa, kauheassa kiillossa – värejä, joita ikinä silmä ei nähnyt, täyttivät taivaan.

Kuu seisoi keskellä aurinkoa, muttei mustana kiekkona, vaan ikään kuin läpinäkyvänä, kevyen teräksisen kiillon saaneena, sen ympärillä ei auringonreunaa, vaan ihana kaunis kiiltoympyrä, sini-punainen, säteisiin murtuen, ikään kuin aurinko valuttaisi valotulvansa alas kuun selkäpuolelle, josta se roiskisi sen ympäri – armollisin valoilmiö minkä ikinä olen nähnyt!

Kauas ulkona Marchkentän yllä leijui vinosti pitkä, terävä valopyramidi, hirveän keltainen, rikinvärisenä liekehtien ja luonnottoman sinisin saumoin, tämä oli ilmakehän valaistu osa varjon ulkopuolella, muttei koskaan tuntunut valo niin ylimaalliselta ja niin kauhealta, ja siitä saimme valon millä nähdä. Kun aikaisempi yksitoikkoisuus oli meitä masentanut, nyt musersi meidät voima ja kiilto ja suuruus – omat hahmojemme sen alla mustien, onttojen kummitusten lailla, vailla syvyyttä. Tapaninkirkon harhakuva leijui ilmassa, muu kaupunki oli kuin varjo, kaikki kolina oli päättynyt, sillalla ei näkynyt enää liikettäkään, sillä joka vaunu ja ratsu seisoi ja joka silmä katsoi taivaalle.

Ikinä, ikinä en tule unohtamaan noita kahta minuuttia, se oli jättiläisen voimattomuus, maapallomme voimattomuus.

Miten pyhä, miten käsittämätön ja miten kauhistuttava on tuo asia, jossa kylvämme aina, josta me sielutta nautimme ja joka saa maapallon värisyttämään kauhulla sen vetäytyessä: valo, sen vain hetkeksi vetäytyessä.

Ilma muuttui kylmäksi, tuntuvan kylmäksi, kaste kosketti, kastuivat vaatteet ja instrumentit – eläimet pelkäsivät. Mikä on hirvittävin ukonilma, se on meluava roska verrattuna tuohon kuolemanhiljaiseen majesteettisuuteen – muistui mieleeni Lord Byronin runo: Pimeydestä, jossa ihmiset sytyttävät talot palamaan, metsät palamaan vain nähdäkseen valoa – mutta myös sellainen ylevyys, tahtoisin sanoa jumalanläheisyys oli noiden kahden minuutin ilmiössä, että sydämessä tuntui siltä, kuin Hän seisoisi jossain lähellä.

Byron oli aivan liian pieni – muistui yhtäkkiä mieleen nuo sanat, pyhän kirjan sanat Kristuksen kuoleman hetkellä: "Aurinko pimeni, maa liikahti, kuolleet nousivat haudoistaan, ja temppelin verho repesi ylhäältä alas."

Näkyi myös vaikutus kaikkiin ihmissydämiin. Ensimmäisen säikähtyneen hiljentymisen jälkeen kuului epäselviä, ihastuneita ja kummastuneita lausumia: yksi nosti kädet, toinen väänteli niitä hiljaa liikutuksesta, toiset tarttuivat toisiaan käsin halaillen – eräs nainen alkoi kiivaasti itkeä, toinen, viereisessä talossa pyörtyi, ja eräs mies, vakava mies, kertoi minulle myöhemmin, että häneltä valuivat kyynelet poskille.

Pidin aina vanhat kuvaukset auringonpimennyksistä liioitelluiksi, niin kuin myöhempinä aikoina tämä tullaan ehkä pitämään liioitelluksi, mutta ne kaikki, niin tämäkin, jäävät kauas totuudesta. Ne voivat piirtää ainoastaan näyt, joskin huonosti, tunteet vielä huonommin, muttei lainkaan värien ja valojen nimettömän traagista musiikkia, joka täyttää koko taivaan – kuin rekviem, kuin Dies irae, joka repeää sydäntämme, jotta se näkisi jumalan ja kaikki sen rakkaat poisnukkuneet, jotta sen sisällä kuuluisi huuto: "Herra, suuret ja ihanat ovat teoksesi, me olemme edessäsi pölyä, kun sinä voit tuhota meitä pelkällä valohiukkasen poishenkäyksellä, ja meidän maailmamme, tutun asuntomme voit muuttaa vieraaksi avaruudeksi, jossa naamioiksi jäykistymme!"

Mutta kuten kaikki luomakunnassa kaikella on oikea mittansa, niin tämäkin ilmiö, se kesti onneksi vain vähän aikaa, hän ikään kuin kohotti hetkeksi verhonsa, jotta pääsisimme lähelle häntä, ja hetken myöhemmin laski sen taas, jotta kaikki olisi kuin ennen.

Juuri kun ihmiset alkoivat pukea tunteensa sanoiksi, kun jännitys laukesi, kun kuului huudahtavan: "Miten ihanaa, miten pelottavaa!" – juuri sillä hetkellä se lakkasi: yhtäkkiä tuonpuoleinen maailma hävisi ja tämänpuoleinen palasi, yksi ainoa valopisara kumpuili esiin yläreunasta, kuin valkoinen sula metalli, ja saimme maailmamme takaisin – se tunkeutui esiin, tuo pisara, ikään kuin aurinko itse olisi iloinen siitä, että oli saanut voiton, säde syöksyi kuin ammus avaruuden läpi, toinen seurasi – mutta ennen kuin oli aika huutaa toinen toisellemme: "Ah!" ensimmäisen atomin ensimmäisessä salamassa tuo naamiomaailma oli hävinnyt ja meidän oma jälleen täällä: ja se lyijyvärinen valokauhu, joka ennen sammumista oli tuntunut niin pelottavalta, oli meille nyt virkistystä, ystävää ja tuttavaa, esineet heittivät jälleen varjoja, vesi kiilsi, puut olivat vihreitä, me katsoimme toistemme silmiimme – voitokkaana saapui säde säteen jälkeen, ja kuinka kapea, häviävän kapea valaiseva kaari ensin olikaan, se tuntui kuin meille olisi lahjoitettu kokonainen valon valtameri – on mahdotonta sanoa, ja ken ei nähnyt tuskin uskoo, mikä iloinen, voittoisa tunne täytti sydämiemme: kättelimme toisiamme, sanoimme muistavamme koko elämän ajaksi , että me olimme nähneet tuon yhdessä -–kuului yksittäisiä ääniä, miten ihmiset kutsuivat toisiaan kattojen ja kujien yllä, ajeleminen ja meluaminen alkoi jälleen, jopa eläimet tunsivat sen. Hevoset hirnuivat, varpuset katoilla puhkesivat iloporuun, niin hullunkuriseen, kuin ne tekevät tavallisesti, kun ovat hyvin kiihtyneitä, ja pääskyset syöksyivät salamannopeasti ristiin rastiin ylös ja alas ilman halki.

Valon herääminen ei tehnyt enää vaikutusta, tuskin kukaan odotti aivan loppuun. Instrumentit ruuvattiin irti, me nousimme alas, ja kaikkialla kaduilla ja teillä oli vastassa kotiin palavia ryhmiä ja kulkueita kiihkeitten keskustelujen ja huudatusten kera. Ja ennen kuin ihailun ja hartauden aalto oli ehtynyt, ennen kuin oli ehtinyt puhua loppuun ystävien ja tuttavien kanssa, miten yhdelle ja toiselle, miten siellä ja tuolla ilmiö oli vaikuttanut, paistoi jo kaunis, armollinen, lämmittävä, kimmeltävä kehä ystävällisissä ilmoissa, ja päivän työt jatkuivat.

Kuinka kauan mahtoi ihmisen sydän vavista, ennen kuin pääsi jälleen vanhaan tahtiinsa, ken voi sanoa sen? Suokoon jumala, että vaikutus kestäisi oikein pitkään, niin ihana oli vaikutus, ettei satavuotiaankaan elämään mahdu kovin monta sellaista. Minä tiedän, etten ikinä, en musiikista, en runoudesta, ei mistään luonnonilmiöstä tai taidetapahtumasta tullut niin liikuttuneeksi ja järkyttyneeksi – olenhan minä lapsuudesta saakka paljon, tekisi melkein mieli sanoa poissulkevasti ollut tekemisissä luonnon kanssa ja olen sydäntäni tottunut sen kielelle, ehkä yksipuolisemmin kuin on hyväksi, mutta ajattelen, ettei sellaista sydäntä voi olla, johon tuo ilmiö ei jättäisi sammumatonta vaikutusta.