HOME

Heinrich Pesch 1999

Viktor Pelevin etsimässä Venäjää

Viktor Pelevin (*1961) on 90-luvun tuottoisimpia ja menestyksellisimpiä venäläisiä kirjailijoita. Monien novellien ohella häneltä on vuodelta 1992 ilmestynyt neljä romaania:

Omon Ra

Hyönteiselämä

Chapaev i Pustota (engl. The Clay Machine Gun) ja

Generation 'P '.

Minua kiinnostaa, mikä näillä romaaneilla on yhteistä ja mitä niiden suosio kertoo venäläisten sieluntilasta ja maailmankuvasta.

 

Omon Ra

Tämä kirja tarjoaa uustulkinnan Neuvostoliiton historiasta. Sen mukaan maa ei ollutkaan Yhdysvaltain tasavertainen kilpailija sota- ja avaruusteknologiassa. Kaikki perustui valtavaan petokseen. Sekä omia kansalaisia että koko maailmaa onnistuttiin huijaamaan hyvin yksinkertaisin keinoin.

Minäkertojan etunimi on Omon, koska isä luuli pojan urakehityksen helpottuvan, mikäli hänen etunimensä olisi sama kuin miliisijoukkojen lyhenne. Omonin antama kuva lapsuudestaan on lohduton. Perheet ovat hajonnet, lapset on jätetty julkisetn kasvatuslaitosten ja tv:n huostaan. Lomiksi heidät sijoitetaan pioneerileireihin. Mikäli isä on joskus kotona, makaa hän juopoutuneena sohvalla. Joka paikassa on nuhruista ja likaista. Kertomus saa humoristisia piirteitä, kun aina ruokaa mainittaessa toistuu sama menu: tähtimakkaroonikeittoa, kanaa riisin kera ja kuivahedelmäkeittoa. Neuvostoliiton viisisakarainen tähti on yksi kirjan hallitsevista motiiveista, se on ainoa koriste, ja sitä käytetäänkin joka paikassa. Tähdelle annetaan kirjassa uusi tulkinta: maapallolla oli alunperin viisi kuuta, siksi tähdellä on viisi sakaraa. Kuista neljä on jo pudonnut joka kerta aiheuttaen sosiaalisia mullistuksia. Kun viides kuu putoaa se tietää kommunismin lopullista voittoa. Näin kirjassa pilkataan Neuvostoliiton materialistis-mekanistista ideologiaa.

Omon ilmoittautuu koulun jälkeen lentäjäksi ja päättyy tukikohtaan, joka on nimetty erään maailmansodan lentäjäsankarin mukaisesti, joka menetettyään molemmat jalkansa pelastui fasistien kynsistä, kuntoutui ja palasi uudelleen hävittäjäkoneen ohjaamoon. Tukikohdan johtavat upseerit lupaavat tehdä kokelaista oikeita ihmisiä, sotasankarin hengessä. Heille syötetään iltapalan yhteydessä unilääkettä, ja Omonin aamulla herätessään kaikilta on jo valmiiksi katkaistu jalat paitsi Omonilta ja tämän ystävältä, joita viedään Moskovaan kosmonauttikoulutukseen.

Eletään aikaa, jolloin amerikkalaiset ovat jo käyneet kuussa. Neuvostoliitto on julistanut keskittyvänsä automatiikkaan miehitettyjen avaruuslentojen sijaan. Omonille paljastetaan pian, mitä kyseinen automatiikka tarkoittaa. Maanalaisessa koulutuskeskuksessa sijaitsee avaruusraketin malli, jolla harjoitetaan. Automatiikan sijassa käytetäänkin ihmisvoimaa. Raketin eri osat on miehitetty, ja laukaisun eri vaiheessa tehtävänsä täyttäneet jätetään kuolemaan. Omonin tehtävänä on kuljettaa kuu-autoa pitkin kuun pintaa polkemalla sitä kuin polkupyörää, sitten hänen täytyisi nousta siitä ja asettaa radiolähetin, jonka viesti maailmalle on "CCCP, rauhaa". Lopuksi hänen pitäisi ampua itsensä.

Kosmonautit harjoittavat ahkerasti vuosikausia tehtäviään varten. Kun seuraavaksi päiväksi on ilmoitettu heidän siirrostaan Baikonurin rakettilaukaisukeskukseen heidät viedään viimeiselle vierailulle Punaiselle torille. Iltapalan yhteydessä heidät taas huumataan, ja Omon herää vasta raketin laukaisun hetkellä löytäen itsensä kuu-auton satulassa. Kaikki täyttävät tehtävänsä sankarillisesti, miehistön viimeisenä eloonjääneenä Omon kuljettaa Lunohodinsa maaliin. Mutta hetkenä, jona hänen pitäisi ampua itsensä hän huomaa seisovansa pimeässä käytävässä eikä ollenkaan avaruuden vakuumissa. Seuraa lyhyt taka-ajojakso, sille hänet yritetään eliminoida, mutta Omon pääseekin pakoon ja löytää itsensä moskovalaiselta metroasemalta. Metrokartan punaisten viivojen joukosta hän joutuu valitsemaan reitin, jota hänen on tästä lähtien kuljettava.

Loppuratkaisu tulee todellisena yllätyksenä. Vaikka lukija koko ajan tarkkailee kriittisesti juonen kulkua hän luultavasti kuitenkin uskoo, että raketti on todella lentänyt kuuhun ja Omon seisoo sen pinnalla. Ainoa merkki siitä, ettei näin voi olla, on jatkuva puhelinyhteys lennonjohdon ja Omonin välillä, joka olisi mahdotonta kuun toiselle puolelle, jonne radioyhteys ei olisi mahdollista.

Lukija saattaa pitää koko kertomusta huonona vitsinä, kunnes loppuratkaisu palkitsee häntä kärsivällisyydestään. Siinä 1992 julkaistu kirja paljastaa äkkiä vertauskuvauksellisuutensa ja ajankohtaisuutensa. Kuten Omon luuli lentävänsä kuuhun luuli neuvostoihminen olevansa matkalla kommunismiin, maanpäällisiin paratiisiin, kunnes systeemin romahduksen yhteydessä jokainen huomasi seisovansa lähtöpaikallaan. Ja matkan jatkoreitti oli avoin.

Kirjan juoni kuuluu tuttuun salaseurateemaan, joka on kansainvälisen post-modernismin lempi-aiheita, ennen kaikkea elokuvan alalla. Kertomuksen kieli on helppo, mikä on post-modernismin tunnusmerkkejä. Tapaa, miten Omonin kertomus luo oman subjektiivisen maailmantulkinnan, voi pitää modernistiseksi. Kaikki ilmiöt saavat selityksensä. Ei edes atomipommeja Neuvostoliitolla koskaan ollut, räjähdyksen matkimiseksi käskettiin paria miljoonaa sotilasta hyppäämään yht'aikaa ilmaan. Jopa Kissingeriä huijattiin venäläisessä karhumetsästyksessä, karhun taljassa olikin uhrautuva sotilas.

---

Kannattaa ehkä miettiä, miksi Pelevin kuvasi 1991 koko Neuvostoliittoa yhdeksi valtaisaksi bluffiksi. Miten symptomaattista se oli ajan hengelle ja venäläiseen olemukselle yleensä? Miksi joku haluaisi kieltää juuri ja nimenomaan ne ilmiöt, jotka saivat osakseen yleistä ihastusta, kunnioitusta ja kateellisuutta kautta maailman, poliittisesta näkökannasta riippumatta? Helpompi olisi ymmärtää, jos venäläinen pakenisi maansa nykyistä alennustilaa muistamalla menneisyyden suuria hetkiä, jopa liioitellen ja idealisoiden niitä. Täytyykin kysyä, miten aitoa oli ylipäätänsä neuvostoihmisten ylpeys kosmonauteista ja puna-armeijasta, ydinpelotteesta ja muusta aseteollisuudesta?

Kannattaa ehkä muistaa, että bolshevismin lähtöasetelma oli Venäjän modernisointi, että Stalin näki itsensä Pietari Suuren työn jatkajana. Venäjän kansan viha Pietaria kohtaan ilmeni mm. siinä, että uudistukset koettiin epätodellisiksi myös silloin, kun ne olivat käsin kosketeltavissa, kuten Pietarin kaupungin tapauksessa. Kaunokirjallisuuden muodossa epätodellisuus ja Pietarin kaupunki ovat symbioottisessa yhteydessä.

Oliko Leninin ja Stalinin elämäntyö ehkä samanlaisessa ristiriidassa venäläisen minäkuvan ja "venäläisen atteen" kanssa? Koettiinko koko teollistumisurakka sielunrauhan häiritsemisenä, tönäisynä pois ikuisesta lepotilasta, inhottavana herättämisyrityksenä suloisesta unitilasta? Eihän Oblomov suinkaan kuollut sukupuuttoon?

Herätyskellon ääni yritetään usein torjua yhdistämällä se uneen ja selittämällä se sillä keinolla pois. Voidaan jatkaa nukkumista ja samalla nähdä unta siitä, miten me nousemme ylös, käymme pesulla ja lähdemme töihin, kun todellisuudessa makaamme vielä sängyssä.

Voiko kokonainen kansakunta nähdä samaa unta? Onko venäläinen epätodellisuuden ilmiö kollektiivinen yritys häiriöiden poisselittämiseksi? Länsimaisen ihmisen kuvaa Venäjästä on yritetty selittää Freudilaisin menetelmin (Medvedev 1998). Suomalaiselle minäkuvalle Venäjä on tiedostumattoman roolissa, kun Länsi-Eurooppa ja USA täyttävät yliminän paikan.

Usein meistä länsimaalaisista tuntuu, että venäläinen aatemaailma on kaoottinen tila, jossa kaikki ideat ja aatteet elävät rinnakkain kenenkään niistä saavuttamatta yliherruutta. Ajatusten ja mielitilojen kaoottinen, järjestäytymätön ja tasavertainen rinnakkainolo on tiedostamattoman tunnusmerkki. Onko Pelevin antama kuva venäläisestä sielunmaailmasta yhtäpitäväinen tämän tulkinnan mukaan?

 

Hyönteiselämää

Kun lukee tämän kirjan arvosteluja eri maiden sanomalehtien kulttuuriosastoilta saa sen käsityksen, että on kyse hauskasta jutusta, jossa ihmiset yllättäen muuttuvat hyönteisiksi. Kirja on verrattu eläinsatuihin ja usein mainitaan Gogolin ja Kafkan esikuvaa. Vaikea on tämän perusteella ymmärtää kirjan saama valtava ja maailman laajuinen suosio. Kun itse alkaa lukea sitä, muodostuu pian käsitys, ettei arvostelujen kirjoittajat ole ymmärtäneet koko kirjaa. Hauskuus on siinä vain ohuena pintakerroksena, useammin tuntee kertomuksen lomassa surua. Mikä selittää kirjan aiheuttama vaikutus?

Tapahtumapaikkana on Krimin Mustanmeren lomaparatiisi Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Kerronta etenee fokussoimalla joka luvussa eri henkilöön, jonka silmin ja ajatuksin maailmaa tarkastellaan . Ensimmäisen luvun keskushahmo näkee luvun lopussa pienen pojan, joka muovipussia kantaen kävelee isänsä kanssa kohti rantaa. Toisessa luvussa katsomme maailmaa tämän pojan silmin. Vähitellen alkaa kertomukseen tunkeutua outoja yksityiskohtia. Isän kädessä ilmestyy vähän väliä sontaa, jonka hän ojentaa pojalle, ja tämä tunkee sitä muovipussiin. Sumu tihenee, poika ei tiedä missä suunnassa ranta sijaitsee. Hän näkee aina vain selvemmin, että isä työntää eteenpäin isoa sontapalloa. Isä opettaa poikaa näkemään yhä selvemmin oman elämäntehtävänsä, kaikkien pilleripyörittäjien kunniatyön: pyörittää omaa sontapalloa. Sontapallo on Mina (Ya), sontapallo on koko maailma. Kun poika on juuri ehtinyt tajuta tämän, isä tallaantuu jonkun ohikulkijan jalan alle. Poika on yksin ja työntää sontapallonsa eli itsensä eli maailman kohti näkymätöntä rantaa, uneksien omista lapsistaan, joille aikoo opettaa kaiken, minkä oma isä on hänelle opettanut eli jakaamaan heidän kanssaan omaa sontaa.

Pelevin tekniikan ytimenä näyttää olevan tavanomaisten ajattelumallejen ja kielenkäyttöjen ottaminen kirjaimellisesti. Kutsumme tiettyjä ihmisiä verenimijöiksi, vertaamme toisia kärpäsiin, joita valo houkuttaa luokseen, tai muurahaisiin, hämähäkkeihin tai torakkoihin. Hyönteiselämässä ihmiset noudattavat hyönteisten toimintamalleja, ja hyönteisinä ne ajattelevat kuin ihmisiä, ovat tietoisuuttaa harjoittavia miehiä, naisia, lapsia, äitejä, filosofeja, rakastavaisia. Kaikki tuntuu aivan itsestään selvältä, lukija tajuaa, että ihmiselämä noudattaa samoja lakeja, mekään emme pääse luonnon asettamista toimintamalleista ulos, vaikka luulemme toteuttavamme vapaata tahotamme. Tajuamme, miksi buddhismi pyhittää kaiken elävän, aavistamme ehkä myös hinduismin sielunvaelluksen ytimen.

Mutta tämä on vain yksi aspekti. Kirja toimii myös satiirina, ennen kaikkea kertomuksessa Serjozhasta, jonka elämä on yhtä mullassa kaivaminen, päivästä toiseen. Tämä kaskaan touko toivoo muuttuvansa joskus valossa liittäväks perhoseksi, mutta toistaiseksi hänestä on tullut vasta tekninen piirtäjä, joka kasvattaa viikset muista erottumiseksi. Vasta vuosien jälkeen, katsoessaan peiliin, hän tajuaa näyttävänsä torakalta. Kauhistuneena hän päättää muuttaa elämänsä, ei vaan ajelemalla viikset pois vaan oikein kaivaututtamalla Amerikkaan. Vuosien jälkeen hän on siellä oppinut riittävästi englantia saadakseen samanlainen työpaikka kuin hänellä oli Venäjällä. Mutta peili kertoo, että hän näyttää taas torakalta, amerikkalaiselta torakalta. Pelevinin satiiri on sattuva ja pureva. Sitä paitsi hän käyttää taitavasti modernin matemaattisen ja luonnontieteellisen ajattelun tuloksia. Yhtenä esikuvana voidaan identifioida Escherin piirroksia, joissa hahmot muuttuvat toisiinsa ja taas takaisin tai vesi virtaa aina alaspäin mutta silti suljetussa kehässä. Selvimmin tämä tekniikka ilmenee luvussa marihuanatupakan polttamisesta, jossa Maksim ja Nikita havainnoivat tupakassa vihreitä kärpäsiä, joiden polttaminen aiheuttaa pienen pamauksen, mutta lopussa kaverit ovat itse savukkeessa ja heitä polttaa Natasha, vihreä kärpänen. Tietoisuuden kysymysmerkkiä, sitä, mitä on meille kaikkein varmin ja silti täysin selittämätön, pohditaan Mitjan ja Diman kaksoishahmon avulla. Kun tapahtumat kytkevät toisiin epäkronologisesti, esimerkiksi Natashan ja Samin rakkauskohtauksen tapahtuessa ennen Natashan syntymää, tajutaan, että mikään tapahtuma ei ole ainutkertainen, kaikki tapahtuu samalla tavalla aina uudestaan. Myös fraktaalit voidaan tunnistaa tässä kertomuksessa: kaikki toistuu samanmuotoisena eri suurennuksissa, eri suuruusluokissa.

Vaikka teksti näyttää ilmentävän hyvin vakavia ajatuksia, emme koskaan voi olla varmoja, ettei Pelevin vaan pilaile, parodioi vakavuutta. Siksi kirjaa voi lukea monella tavalla, myös venäläisen kirjallisuuden parodiana, mikä ei toki selitä kirjan saamaa suosiota maailmalla. Ilmeistä on, että Pelevin hylkäsi tietoisesti venäläisen kirjallisuuden perinteet ja että hän sai paljon vaikutteita työstään kääntäjänä.

Ainoastaan muutamissa kohdissa voi todeta tosikkomaisuutta ja venäläistä sentimentaalisuutta ja itsesääliä. Esimerkkinä tälle on Sam Suckerin hahmo, kansainvälisesti kokenut hyttynen, joka tuli Venäjälle ottamaan näytteitä, joiden perusteella tullaan päättämään tulevien liiketoimien kannattavuudesta. Sitä läpi kuultaa venäläisten tyypillinen pelko tulla ulkomaalaisten hyväksikäyttämiksi, mieluummin he ovat sittenkin omiensa hyväksikäyttäminä, vaikka loputtoman kurjuuden uhallakin. Kirjan uskonnollisten piirteiden vastapainoksi Pelevin pilkkaa uskovaisten hartautta luvussa Kaivo, jossa hyönteiset ovat kerääntyneet tiheänä mattona yön pimeydessä loistavan mädän puukannon ympärille.

Viimeisessä luvussa Pelevin näyttää kunnioittavan Ivan Krylovia, venäläisen eläinsadun mestaria, kun merimieshatun nauhassa lukee kultaisin kirjaimin "Ivan Krilov".

Miten Pelevin kuvaa sitten sukupuolten väliset suhteet ja perheen roolia? Nataša omaksuu roolimallinsa ranskalaisesta romanttisesta elokuvasta, jossa naiset odottavat passiivisesti sankarin saapumista. Näin Nataša hylkää äitinsä hänelle suunnittelema hanurinsoittajan elämänura. Lapset siis kapinoivat kerran elämässään, vanhempia vastaan. Sen jälkeen he noudattavat kerran omaksuneen roolin. Vanhemmat eivät kykene sopeutumaan uusiin olosuhteisiin, vaan lähestyvät todellisuutta omien, rajallisten elämänkokemusten näkökulmasta, heidän neuvoista ei ole lapsille mitään hyötyä. Rakkauskin noudattaa ulkoa tulleita kaavoja: - tahtoisin osata puhua kuin rakastajattaret amerikkalaisissa tv-sarjoissa, toivoo Nataša. Romaanin henkilöhahmot korkeimpien voimien sätkynukkeina oli jo Omon Ran aiheena.

 

 

 

Chapaev i Pustota

Kuten Hyönteiselämässä Pelevin vaihtaa nytkin tasoja, muttei makro- ja mikromaailman välillä vaan aikakaudesta toiseen. Varsinainen Neuvostoliiton aikakausi on jätetty vailla huomiota, tapahtumissa ja ajatuksissa eletään sisällissodan kaudella ja 1990-luvulla. Ensimmäistä kertaa sen huomaa toisessa luvussa, Tirsu Timurovichin kuulusteltaessa Pyotr Pustotaa (Pekka Tyhjyyttä). Edellisen filosofoidessa Nabokovin tuotannosta Pyotr ihmettelee, mistä Nabokovistä on puhe, keisarillisen Duuman jäsenestäkö? - Ei, hänen pojastaan! - Se joka on parhaillaan Krimillä?

Tämä kirja näyttää muodostavan Pelevinin 'valkoisen kauden' alkusoittoa eli kokaiinin ja muiden huumeiden kokeiluiden vuodet, jotka jatkuvat vielä Generation P:ssä. Alkuluvun talvinen Moskova ja kokaiini yhtyvät kylmän lumen fantasiaksi. Koska luin tämän teoksen samaan aikaan kuin Mariengofin Kyynikot en voinut olla huomaamatta, miten tärkeä imaginistien kirjoitustyylin vaikutus näyttää olevan Pelevinissä. Hän osaa tiivistää nyky-Venäjän aspekteja osuviin kuviin, kuten Moskovan "panssaroidut kioskit, joiden kapeista näköaukoistaan aina samannäköiset kaukasialaiset silmäparit tarkkailevat vihollismaastoa". Pyotrin eli minäkertojan selostus tapahtumista johtaa pian hullujenhuoneeseen, jossa Pyotr ja kolme muuta ovat hoidettavina. Hoitokeinoina ovat vahvoja psykolääkkeitä yhdistettynä estetiikka-terapiaan, jossa potilaat piirtävät näkyjiään kartongille. Estetiikkaterapiassa potilaiden on piirrettävä Aristoteleen rintakuvaa. Siis rekonstruoimalla aristoteelista maailmankuvaa, löytämällä itselleen aika ja paikka tulisi tervehtyä eli sopeutua uuden Venäjän todellisuuteen. Potilaat keskustelevat maailman todellisuudesta tai epätodellisuudesta. Mies nimeltä Maria taistelee kaverin näkemystä vastaan, jonka mukaan parkkipaikalla seisova merssu ei ole todellinen: joku roisto saattoi tappaa tuon merssun vuoksi vaikka kymmenen ihmistä, ja sinä väität ettei se ole todellista? - Kyllä neuvostoaikana meitä ympäröi harhaluulot, mutta nyt maailmasta on tullut todellinen ja todennettava. On vaan ryhdyttävä toden teolla muuttamaan suhtautumistapaansa.

Pjotr kirjoittaa unensa paperille, kirja koostuu näistä muistiinpanoista, on siis jonkinlainen unipäiväkirja. "Venäläiset huomasivat kauan sitten, että elämä on unta". Pyotrille on mahdotonta päättää, mikä on unta ja mikä on todellista. Kuolema on heräämistä. Tätä illustroidessaan Pelevin ikään kuin viittaa omaan tekstiinsä (Hyönteiselämä) Chapaevin kertoessa Tzu-Changista, kiinalaisesta kommunistista, joka oli unessa perhonen, mutta jouduttuaan vangituksi kertoi kuulustelijalle olevansa perhonen, joka on unessaan ihminen. Ei voinut muuta kuin panna hänet seinää vasten ja herättää hänet.

Paitsi Pyotrin unista kirja koostuu potilastoverinsakin unenomaisista trippeistä, jossa yksi, Maria, seikkailee Arnold Schwarzeneggerin kanssa ja toinen tutustuu japanilaisuuden ytimeen. Pjotr on pietarilainen runoilija, joka pakenee tshekaa liittyen Chapayevin johtamiin puna-armeijan yksikköön. Pyotrin kerrotaan taistelleen urheasti yhdessä kahakassa, mutta itse hän ei muista siitä mitään, vaan herää amneesiasta kuukausia myöhemmin, muistaen välistä vain estetiikkaterapian 1990-luvulta.

Paitsi Chapayevin vaikuttava hahmo myös muut Chapayev-legendaan kuuluvat hahmot ovat läsnä. Jungernin kanssa kävellessä tuntuu siltä, kuin maailma liikkuisi jalkojen alla, itse jäädessään paikallaan. Kuten tapahtuu Franz Werfelin romaanissa Welt der Ungeborenen. Ainoana Pelevin neljästä romaanista Chapaev sisältää merkittävän naishahmon, jonka kanssa Pjotr kokee, unessaan tietenkin, hyvin merkillisesti kuvatun rakastelukohtauksen, jossa Pjotr puhuu taukoamatta siitä, miten hänen mielestään olisi kuvattava rakastelukohtaus: nimittäin niin, että kertomus koostuisi vain puheesta, ja lukijan tulisi kuvitella loput. Meillä on tässä harvinaisen selkeä esimerkki kuva-kuvassa-tekniikasta, kuten koko kirja koostuu unista unessa. Mikä mahtaa muuten olla se runoilija, jonka teoksia tässä kohtauksessa Annan kanssa lainataan: Jeseninko? Ja onko matkakuvaus aron läpi viittaus Tshehovin Aroon?

Kirjan ehkä hilpeimmässä luvussa demonstroidaan, että kaikki riippuu siitä, kuka on tarkastelija. Siinä kourallinen ammattirikollisia istuu nuotion ympärillä, nauttii huumaavia sieniä ja keskustelee alamaailman slangilla siitä, onko ikuinen pilvi mahdollista vai ei. Freudilaisen psykologian mielen instanssit tulkitaan oikeudenkäynnin termein, minä on tehnyt jotain pahaa ja on siinä syytetyn roolissa, sen lisäksi on puolustus, todistajat ja syyttäjä. Lopuksi tuomari tuomitsee. Mutta myös uskonnon antama kuva kuoleman jälkeisestä elämästä muistuttaa rikollisen arkea: kuolema on kuin pääsy tutkintovankilasta siirtovankilan kautta leirille, jossa johtaja tykkää sitä, että häntä pelätään. Niinpä kannattaa häntä pelätä kuin uskovainen pelkää jumalaa, se on varma tie päästä enkelien joukkoon. Vain se joka tunnustaa olevansa paskaa jumalan (=vankilajohtajan) edessä voi päästä taivaaseen (=hyvään asemaan). Eipä sitten ihmekään, että kun Venäjällä ruvettiin rakentamaan paratiisi maan päällä siitä tulikin Stalinin vankileirien saariston kaltainen systeemi, jossa kansa pelkkäsi johtajaa mutta samalla rakasti sitä. Mitään ei ole muuttunut, uudessa Venäjässä vaan sama systeemi on siirretty taas kuoleman jälkeiseksi instituutiksi.

Samassa yhteydessä annetaan määritelmä venäläisen älymystön vapaudesta. Se on samanlainen kuin ennen muinoin oli romanialaisilla paimenilla, joilla oli tapana vihollisjoukkojen lähestyessä piiloutua maan alaisiin luoliin ja jotka siinä piilossa, kesken haisevien vuohien ja lampaiden, peittäen suunsa kämmenellä hiljaa naureskelivat.

Kaikesta päätellen Pelevin on tutustunut Rupert Sheldraken teorioihin, joiden mukaan ihmisen tietoisuus oikeasti muuttaa maailmaa. Jos riittävän suuri määrä ihmisiä alkaa uskoa johonkin, sillä on vaikutus objektiiviseen olemiseen. Teoriaa on vain vaikeasti verifioitavissa. Samoin on kosmologiassa viime vuosina voittanut alaa sellainen näkökanta, jonka mukaan aikaa, ajan käsitettä, ei tarvita maailmaa selitettäessä. Siinä mielessä Chapaev on hyvin moderni romaani, vaikka filosofiassa ja eri uskonnoissa näillä käsityksillä on jo kunnioitettava ikä.

Mielenkiintoista on pohtia Chapaevin hahmon merkitystä venäläisessä ikonografiassa. Elokuvana Chapaev on ollut ikivihreä klassikko, sukupolvesta toiseen nuoriso on saanut siitä idolinsa. Toisaalta sen ympärillä on syntynyt suunnaton määrä enemmän tai vähemmän herjaavia vitsejä, joista on tullut tärkeä osa venäläistä populaarikulttuuria. Kun Pjotr (Petka) kertoo potilaskavereille seikkailuistaan Chapaevin kanssa nämä esittävät omat tulkintansa vitseinä: Chapaevin päiväkirjasta: 6. kesäkuuta - ajoimme valkoiset pois. 7. kesäkuuta - valkoiset ajoivat meidät pois. 8. kesäkuuta - metsänhoitaja ajoi meidät kaikki pois. Tai Annan valitettaessa vaatepulaansa Chapaev tutkii tytön vaatekaappia: Onhan tässä mekkoja! Yksi mekko - toinen mekko - kolmas mekko - Terve, Petka! - neljäs mekko... Tai Chapaev vastatessaan lahjalähetykseen Pariisista, johon kuului konjakkia ja punaista kaviaaria: Joimme vodkan, vaikka haisikin kuselle, mutta karpalot heitimme pois, kun haisivat kalalle.

Taas täytyy kysyä, miksi venäläiset eivät osaa kunnioittaa sankareitaan, vaan kaikki on revittävä alas. Vastaavasti USA:n mytologiassa monenlaiset villin lännen valloituksen tai sisällissodan aikaiset sankarihahmot elävät kansan tietoisuudessa kunnioitettuina ja edelleen hyödyttävinä, kuten amerikkalainen elokuvateollisuus todistaa. Tai ajatellaan Linnan tuntemattomia sotilaita! Ei sitten ihmekään, jos Venäläistä Aatetta on niin kovin vaikea löytää, kun mitään pysyvää ja kunniakasta ei ole edes fantasiamaailmassa.

Booker-palkinnon komitean puheenjohtajan kerrotaan sanoneen, että Pelevin Chapaev on kuin tietokonevirus, yhtä vaarallinen kulttuurille kuin tietokonevirus ATK-systeemille. Mitään pysyvää ei jää paikalleen. Paitsi että siinä tuhoutuu todellisuuden ja unen ero sekä ajan merkitys koko maailma siinä häviää. Annan savinen konekivääri sisältää Buddhan vasemman käden pikkusormen, josta kerrotaan, että kun Buddha viittasi sillä johonkin, tämä hävisi olemattomiin. Lopuksi Buddha oli viitannut sillä itseensä, ja jäljellä jäi vain tuo pikkusormi. Chapaevin panssariauton torniin kiinnitetty savinen konekivääri hävittää maailman ympäriltä, jäljelle jää vain Ural, kaikenkattavan rakkauden joki. Heittäydyttyään siihen jokeen Pjotr herää hullujenhuoneen toimenpidetuolissa, täydellisen katharsiksen kokeneena ja terveeksi todettuna. Hänet päästetään vapauteen ja Moskovaan, jossa Pyotrin mielestä ei kovin paljon muuttunut, vaikka ihmiset puhuvat enää pelkkiin puhelinkuulokkeisiin. Pian sankari nousee jälleen Chapaevin panssarivaunuun ja jättää koko 90-luvun taakseen.

 

Generation 'P '

Tässä tuoreimmassa kirjassaan Pelevin palaa temaattisesti jossain määrin takaisin Omon Ran maailmaan, mutta nyt on Neuvostoliiton sijasta kyse Uudesta Venäjästä, jota selitetään kattavaksi ja täydelliseksi bluffiksi.

Kirjan sankari on Tatarski, jonka on isältään saanut etunimekseen Vavilen, koottuna Vasili Aksjonovista ja V. I. Leninistä. Nuorena Tatarski oli muuttanut nimensä Vaviloniksi eli Babylonista johdetuksi. Isän antama 'matkalippu tähtiin' siis muuttui kutsuksi kaledonialaisiin salatieteisiin. Nimi Tatarskikin voi olla ohjelmallinen. Tataarien tasavaltahan saavutti laajan itsenäisyyden Venäjän federaation sisällä. Viimeksi sen parlamentti teki päätöksen ottaa latinalaiset kirjaimet käyttöön kyrillisten tilalle. Tatarski, tämänkertainen Pelevinin alter ego, kuuluu tekijänsä kanssa samaan Pepsi-sukupolveen, jolle ei alunperin tahdottu antaa valinnanvaraa sen enempää virvoitusjuomien kuin poliittisten johtajien suhteen. Hän oli hypännyt, kuten luojansakin, insinöörin ammatista kielten ja kirjallisuuden pariin, kun yhtäkkiä Neuvostoliiton ikuisuus loppui vieden Sovokeilta eli suomeksi Neukuilta kaiken uskon kaikenlaisiin ikuisiin arvoihin ja totuuksiin.

Jatkossa Tatarskin ura lähtee vähitellen käyntiin hänen törmättyään oikeisiin henkilöihin ja huumeisiin. Ensimmäinen aga-elämys kohdataan scenaristin roolissa, kun eräs leipomo ostaa Tatarskin idean mainosfilmiin, jossa Babylonian torni ja myrskyinen meri yhdistyvät piirakkaan, joka on Rauhan saareke myrskyn keskellä. Kohtaus vahvistaa kaikki ennakkoluulot venäläisen liikemaailman toimintaperiaatteista. Tatarski puetaan tapaamista varten klubitakkiin ja varustetaan piiparilla ja vale-Rolexilla. Toimeksiantajalle ajetaan pariksi tunniksi lainatussa 600:n mersussa. Kaavaan sopii, että toimeksiantaja murhataan pian hänen maksettuaan 20 kilodollaria mainoskoplan tilille.

Jatkossa Tatarski oppii hyödyntämään paitsi amerikkalaisten markkinointigurujen neuvoja kuin kirjallisuuden tuntemuksensa ja kärpässienten antaman kemiallisen potkun. Hurjassa tour de forcessa lukija viedään matkalle Tatarskin tajuntaan tämän keksiessä paitsi syyn, joka johtui babylonialaiseen kieltensekoitukseen myös tehokkaan julisteen tupakkamerkille Parlament. Tatarski kuitenkin huomaa seisovansa vain mainosbisneksen alimmassa kastissa, markkinointizikkuratin alemmilla tasanteella. Muut keräävät hänenlaistensa ideat kansioihin ja tekevät niillä suuret rahat. Tatarskin yhteyshenkilö Pugin on ollut joskus taksikuskina New Yorkissa eikä ymmärrä mainonnasta enempää kuin että tuntee oikeat henkilöt. Tatarskin hetki tulee, kun Pugin on murhattu ja iso kiho kutsuu Pravdan toimitalon offissiin. Tatarskista tulee creator, mutta ensin hänen on kuunneltava muutama katkera huomautus. Ei riitä nimittäin, että mainoksen suunnittelija on fiksu ja osuu oikeaan, vaan totuuden on oltava myös mieluisa toimeksiantajalle. (Siinä ehkä selitys, miksi meidänkin televisiossa näkyy niin paljon tylsiä, ilmeisen tehottomia mainoksia). Uusi pomo paljastaa, että hommassa ei ole oikeastaan mitään uutta, aikaisemmin sitä vaan kutsuttiin propagandaksi ja agitaatioksi, mutta menetelmät ja tekijät ovat samat.

Kerran Tatarski kuuntelee vierestä kahden tv-henkilön puhetta siitä, että pitäisi ansaita 50 tuhatta taalaa muuttaakseen Buthanin kuningaskuntaan, jossa, erään lehtijutun mukaan, televisio on kielletty. Tatarski tajuaa, ettei hänkään oikeastaan enää tiedä, mikä on todellisuus. Kuten nuo tv-miehet, jotka luovat koko kansalle tekomaailmoja samalla itse uskoen lehtijuttuun, jonka luultavasti on tekaistanut Tatarskin tuntema tuhattaituri Edik, Tatarski hylkää seinäjulisteisiin piirretyn virtuaalitodellisuuden olematta varma, onko ikkunan takaa näkyvä maailma yhtään todellisempi, vai onko se osa vielä suurempaa huijausta. Tv-miehet tuovat heti mieleen Böllin Tri Murken kootut tauot 50-luvun alusta, mutta jutun jatkokehittely muistuttaa Hollywoodin viimeisimpiä tuotteita kuten Truman show.

Kuten aina pilke silmäkulmassa Pelevin sekoittaa juoneen reilu annos new age - humbuukkia, kuten luvussa Homo Zapiens (!), jossa sissikomentajan Che Guevaran henki johdattaa Tatarskin kättä tuottamaan pitkä essee television olemuksesta Zen-Buddhismin näkökulmasta.

Vähitellen Tatarskille selviää "mustan suhdetoiminnan" eli bläk pi-arin olemus. Kun Moskovassa hallitsee virtuaalitalous, ei mainontakaan voi olla sitä, mitä sillä tavallisesti ymmärretään. Musta PR ei halua nostaa tavaroiden myyntiä vaan toimeksiantaja haluaa osoittaa heittäneen näin ja näin paljon bakseja roskakoriin valemainonnan edestä. Kun kuluttaja kaipaa kuluttamisen vapautta, mustan PR:n kelvottomat mainokset suovatkin hänelle täyden vapauden. Krieiterit ja kopiraiterit voivat toteuttaa itsensä vapaasti suunnittelemalla todella ilkeitä juttuja, kuten yhdistämällä Niken logo Los Angelesin Heaven's Gate itsemurhalahkon komeettaan tai Niken kehitysmaissa sijaitsevat tuotantolaitokset Rambon ja Kauriinmetsästäjän skenaarioihin. Just do it! Venäläisten viha-rakkaussuhde Amerikkaan onkin yksi Pelevin kirjan voimanlähteitä.

Tatarskin myöhempi ura vie hänet zikkuratin huipulle, itse pyhättöön eli kultaiseen huoneeseen, kuten on nimetty toiseksi viimeinen luku. Tatarskista tehdään "elävä jumala", jota kolme-ulotteisella kuvalukijalla tuotetun kopion avulla kloonataan virtuaalisesti aina uusiksi mainoshahmoiksi. Lihassaan mies palvelee Ishtar-jumalatarta tämän uusimpana puolisona. Ensi teoksi uudessa funktiossaan Tatarski käskee korvaamaan toimiston kaikki pepsi-varastot kokiksella, samaan malliin kuin tapahtuu Washingtonin Valkoisessa talossa demokraattisen presidentin korvatessa republikaanisen.

Toistuvana motiivina Pelevin käyttää kertomusta kolmestakymmenestä linnusta, jotka etsivät itselleen kuningasta, jonka nimi on Semurga. Pitkään ja turhaan etsiessä linnut tajuavat, että Semurga tarkoittaa "kolmekymmentä lintua". He siis ovat itse kuningasta. Samoin ei Tatarskikaan saa vastausta kysymykseen, kuka hallitsee tämän kaiken? Kukaan ei tiedä. Systeemi näyttää ruokkivan itse itseään, johtajaa ei tarvita.

Generation 'P ':ä voisi kutsua kehitysromaaniksi. Se on kertomus, joka jatkuu kronologisesti ilman mutkia ja takautumia. Tatarskin kokemukset tuntuvat täysin mahdollisilta ja uskottavilta. Pelevinin selitys Moskovan politiikan taustoille Kompromat-osastoineen tuntuu pikemmin konservatiiviselta, on kuultu jo paljon mielikuvituksellisempia versioita. Vaikka kirjan antama kuva tietotekniikan mahdollisuuksista onkin aikansa ehkä vuosikymmeniä edellä, on venäläinen virtuaalijulkisuus totista totta jo NL:n ajalta, joskin sen periaatteen keksi jo ruhtinas Potemkin. Tällä hetkellä näyttää siltä, että monet uskovat, että Putinin KGB oli järjestänyt sekä tshetshenikapinallisten hyökkäyksen Dagestaniin että Moskovan kerrostaloräjähdykset, mutta silti samat ihmiset tukevat pääministeri Putinia ja tämän sotaa Tshetsheniassa. Mihin tarvitaan enää tietotekniikkaa ja 3D-skannereita? Todellisuus näyttää ajaneen ohi taiteilijan villeimpien unien.

Sisällöltään kertomus yrittää noudattaa zikkuratin arkkitehtuuria, jossa sankari nousee taso tasolta samalla viisastuen ja arvoituksia selvittäen. Sisäistä kertojaa ei ole käytetty vaan kaikki informaatio suodattuu keskushenkilön tietoisuuden kautta. Pyrkimyksissään antaa kokonaisselitys, uustulkinta Jeltsinin Venäjän olemukselle kirjaa voisi luokitella modernistiksi, vaikka juoni noudattaa post-modernismissa paljon käytettyä salaseuran paljastamisen kaavaa. Siinäkin mielessä sitä voi vertailla vaikka Umberto Eccon Foucaultin heiluriin. Kirja sisältyy paljon viittauksia venäläisiin ja neuvostoliittolaisiin klassikkoihin, kuten Gribojedoviin ja Majakovskiin, joka jo 20-luvulla otti mainoksen tekemisen vakavaksi haasteeksi: Majakovskin takki on taas tullut muotiin, toteaa Tatarski seisoessaan runoilijan patsaan luona. Yksi luku on nimeltään Pilvi housuissa, toinen, Dostojevskia muistaen, Köyhää väkeä. Muidenkin lukujen otsikot saattavat olla sitaatteja, mutta minulle tuntemattomia. Samaa tekniikkaa on käytetty jo Hyönteiselämässä. Mutta kirjan viitekehitys on taas venäläistä kulttuuria laajempi. Kun esimerkiksi Tatarski LSD-tripillään näkee kuvia, joissa on pieniä tähtiä, tuo ne mieleeni paitsi Matkalipun tähtiin myös Beatlesien Lucy in the Sky with Diamonds-laulun, neuvostotähtiä että babylonialaista tähtitiedettä. Pelevin etsii kuvista ja sanoista arketyyppejä C. G. Jungin tavoin ja välittää vuosituhansia vanhoja symboleja nykyajan lukijalle. Pelevin ottaa kantaa moniin ajankohtaisiin kysymyksiin, joskus ilmeisen vakavissaan kuten antisemitismiä vastaan, joskus satiirisesti kuten Tatarski etsiessä Venäläistä Ideaa. Ymmärtääkseen kaikkia sanaleikkejä ja kepposia vaatisi sekä parempaa Venäjän kielen tuntemusta että parempaa merkkitietoisuutta ja venäläisen mainostapojen tuntemusta kuin minulla on. Näin on vaikea edes ratkaista ovatko jotkut Tatarskin tekemät skenaariot ja klopit heikkoja, oivallisia vai nerokkaita. Ehkä ne toimivat parhaiten satiirisessa mielessä, kuten upporikkaille asiakkaille tarkoitetun hautaustoimiston mainoslause: Diamonds are not forever! Välillä herjataan aivan suorasti, kun Murmanskissa kunnioitetaan Dostojevskin syntymäpäivää kastamalla uusinta ydinohjuksilla varustettua risteilijää "Idiootiksi". Paljon käytetään kyrillisten ja latinalaisten kirjainten vuorovaikutusta luodakseen yllätyksiä, mikä alkaa jo kirjan nimestä. Latinalaisten kirjainten esiinmarssi saattaa venäläiselle tuntua vaaralliseksi hyökkäykseksi omaa identiteettiä kohtaan. Mikä tuhat vuotta on ollut Venäjän side kulttuurinsa alkukotiin ja symbolina maan omaleimaisuudesta on joutunut uhatuksi. Jo alkavat vähemmistökansat kokonaan luopua kyrillisistä aakkosista, kuten Tataarit. Miten nöyryyttäväksi suomalaiset kokivat aikoinaan venäläisten aakkosten ilmestymistä katukuvaan!

Näyttää siltä, että Venäjällä elää Viktor Pelevinissä ainakin yksi aito post-moderni kirjailija. Hänen romaaneissaan yhtyvät populaarikulttuurin traditiot kuten scifi, kansantarinat, vitsit, mainokset, Hollywood-tarinat, new age materiaalit, ikivanhat myytit ym. perinteiseen venäläiseen spekulatiiviseen ja pohtivaan kirjallisuuteen.

Paljon mielenkiintoisempi kuin pohtia kirjallisuustieteellisiä seikkoja olisi keskustella Pelevin merkityksestä yhteiskuntakriitikkona ja -tuntijana. Jos Moskova on Tatarskille uusi Babylon, minulle Generation 'P ':n antama kuva Moskovasta tuo mieleen Mirin avaruusaseman. Omon Ra:ssa virtuaaliraketti oli vielä piilotettu Moskovan maaperään, tässä uudessa kirjassa koko Moskova näyttää ammuttuna avaruuteen, jossa se kiertää maapalloa vapaan pudotuksen tilassa, täysin irti todellisuudesta ja tavallisesta venäläisestä ihmisestä. Polttoaineen eli baksien loppuessa se on tuomittu tuhoutumaan kuten Mir.

 

Yhteenveto

Näiden romaanien antama kuva venäläisestä yhteiskunnasta on masentavan harmaa ja lohduton. Sympaattisten naishahmojen puuttuminen on silmiinpistävä, yleensähän venäläistä kulttuuriahan pidetään melko naisellisena. Rakkaus on tuntematon käsite Pelevinin maailmassa, sen tilalla on miesten välinen kaveruus tai opettaja-oppilas-suhde.

Jos Pelevinin tulkinta nyky-Venäjästä pitää paikkansa, mitään kiinnekohtaa ei ole jäljellä. Jopa kuuluisa venäläinen intelligentsija on hävinnyt ja sen mukana usko parempaan ja moraalisempaan Venäjään. Kun muistetaan, mikä oli Venäjän merkitys Euroopan kulttuurissa 1900-luvun alussa ja pitkään sen jälkeenkin, on valitettavasti todettava, että menetimme Venäjän ja Venäjä menetti Euroopan. Ensin kuuluivat hengen jättiläiset Tolstoi ja Dostojevski kiinteästi länsimaisen ihmisen maailmankuvaan, sen jälkeen oli Leninin, Trotskin ja Stalinin toisenlainen, mutta varsin hallitseva rooli (moni väittää fasismin ja hitlerismin torjuntareaktioksi bolshevismiin). Sitten 60-80-luvuilla olivat venäläiset toisinajattelijat, ennen kaikkea Solzhenitsyn ja Saharov, jotka edustivat meille sitä "oikeaa", moraalisesti ja henkisesti joskus vielä kunniaansa nousevaa Venäjää. Nyt tämä maa on pudonnut takaisin nihilismiin ja kaikkien arvojen suhteellistamiseen. Nähtäväksi jää, seuraako "Länsi" Venäjän esimerkkiä.

Kirjallisuutta

Medwedew, Sergei (1998): Russia as the Subconciousness of Finland. UPI Working Papers no. 7.