HOME

Saksalaishahmoja venäläisessä kirjallisuudessa

Esitelmä 25. 2. 1998 Ilmari Susiluodon seminaarissa (Renvall-instituutti, Helsingin yliopisto), laatinut Heinrich Pesch

 

Johdanto

Kirjailija on kansansa sielunelämän paras tuntija, ja kirjallisuudessaan kansa tunnistaa itsensä. Venäjällä kirjallisuuden rooli on ollut perinteisesti erikoisen korostunut. Huomattava osa koulutunneista on varattu kirjallisuudelle. Venäläinen kirjailija oli perinteisesti kansakunnan omatunto. Koska vasta tämän vuosikymmenen aikana tavallinen venäläinen pääsi vapaasti matkustamaan ulkomaille, rajoittuu ihmisten tieto maailmasta ja ulkomaalaisista hyvin paljon siihen, mitä kirjallisuus on niistä kertonut.

A. Tolstoi

Ensimmäiset ulkomaalaiset asettuivat Venäjälle Iivana IV:n aikana Moskovaan, jossa muodostui oma ulkomaalaisten käsityöläisten ja kauppamiesten asuttama kaupunginosa (Kukui). Nämä ihmiset eivät osanneet puhua venäjää, ja siksi heistä ruvettiin käyttämään nimitystä "nemets", joka sen jälkeen siirtyy saksalaisille, jotka muodostivat valtaosan ulkomaalaisista. Pietari I sai kasvatuksensa leikkimällä poikana saksalaisessa kaupunginosassa, ja kun hän ryhtyi uudistamaan Venäjää kovalla kädellä, se näytti monelta aikalaiselta kuin hän yrittäisi saksalaistaa koko Venäjänmaan. "Pietarin syntyperä on yhtä hämärä kuin Paavali I:n. Eräät tutkijat ovat taipuvaisia pitämään Pietaria saksalaissyntyisenä vaihdokkaana" (A. Tolstoi, Tsaari Pietari I. sivu 37).

Saksalaisia kirjallisuudessa

Dostojevskin Pelurissa (Pelurit) minäkertoja riitelee kenraalin kanssa: "...mikä on pahempaa: Venäläinen tolkuttomuus vai saksalainen tapa kartuttaa varallisuutta rehellisellä työllä?" ja selittää, että:

"Ennen minä vietän koko elämäni paimentolaisena kirgiisiteltassa kuin kumarran saksalaiselle epäjumalalle.

- Minkälaiselle epäjumalalle? huusi kenraali, joka alkoi suuttua jo vakavissaan.

- Saksalaiselle tavalle kerätä rikkauksia. En ole ollut täällä vielä kauan, mutta kuitenkin olen ennättänyt panna merkille paljon sellaista, mikä kuohuttaa minun tataarilaista rotuluonnettani. Totta jumaliste, en kaipaa täkäläisiä hyveitä! Ennätin eilen kuljeskella täällä ympäristössä kymmenen virstan matkan. No, kaikkialla näin täsmälleen samaa kuin opettavaisissa, kuvitetuissa saksalaisessa kirjoissa: jokaisessa talossa on oma vater, kauhean hyveellinen ja harvinaisen rehellinen. Siinä määrin rehellinen, että pelottaa jo lähestyä häntä. En voi sietää rehellisiä ihmisiä, joita täytyy lähestyä pelolla."

Tämä fiktiivinen keskustelu venäläisessä matkaseurassa jossakin saksalaisessa kylpyläkaupungissa 1860-luvulla on tyypillistä Dostojevskia ja edustaa varmasti tekijän oma mielipide saksalaisista.

Aion seuraavassa tutkia, minkälaisia saksalaisia tapaamme venäjäläisen kirjallisuuden sivuilta ja minkälaisilla ominaisuuksilla suuret venäläiset kertojat ovat heitä varustaneet.

Puškin

Palataan noin kolmekymmentä vuotta taaksepäin ja katsomme, minkälainen oli Hermann Puškinin novellissa Patarouva vuodelta 1833.

Nimi Hermann on tyypillinen saksalainen etunimi, mutta erityisesti sen venäläinen kirjoitusasu Germann yhdistää sitä voimakkaasti Saksaan eli Germaniaan. Novellin alussa tapaamme hänet yöllä, korttia pelaavan seuran keskellä, mutta hän ei pelaa! Kun ystävä ihmettelee, miksi hän tunnista tuntiin seuraa tarkkaan peliä nostamatta ensimmäistäkään korttia, hän paljastaa heti ensimmäisessä repliikissä luonteensa hallitsevan piirteen:

- En ole taipuvainen uhraamaan välttämättömyyteni liiallisuuden tavoittelussa. Siihen vastaa eräs kaveri:

- Hermann on saksalainen, sellaisena luonnostaan laskelmoiva.

Meillä kerrotaan Hermannista, että hän on nuori insinööri, venäläistyneen saksalaisen poika ja pienen pääoman perijä, ja että hän elää äärimmäisen säästäväisesti, jopa pääoman korkoihin koskematta. Sielunsa pohjalla hän on peluri, mutta karttaa kaikki riskit. Kun hän kuulee kertomuksen vanhasta kreivittäristä, jolla on tiedossa kolme varmaa korttia, hän etsii systemaattisesti kreivittären seuraneidin tuttavuutta, jonka avulla hän pääsee vanhuksen puheille. Koska kreivitär ei halua kertoa salaisuuttaan Hermann uhkaa häntä pistoolilla ja säikäyttää naista niin, että tämä kuolee. Mutta päiviä myöhemmin kreivitär ilmestyy Hermannille unessa ja paljastaa kolme varmaa korttia: kolmonen, seiska ja ässä, ne voittavat kolmena iltana peräkkäin. Mutta sen jälkeen ei saa enää koskaan pelata!

Hermann voittaa kahtena ensimmäisenä iltana kolmosella ja seiskalla. Kolmantena iltana hän panee koko jo huomattavan omaisuutensa ässän varaan. Ässä tulee, mutta kauhukseen hän huomaa pitävänsä kädessä ei ässää, vaan patarouvan, jonka kuvassa hän tunnistaa vanhan kreivittären.

Hermann menettää järkensä, hänet toimitetaan hullujenhuoneeseen, jossa hän lakkaamatta hourii kolmesta varmoista kartoistaan ja patarouvasta.

Gogol'

Nikolai Gogol'in näytelmässä Reviisori tapaamme Christian Ivanovitš Hübnerin (Gibner venäläisittäin). Hän on pienen paikkakunnan piirilääkäri, paikkakunnan, joka sijaitsee niin syvällä Venäjää, että "kolme vuotta saat ratsastaa etkä vieläkään pääse ulkomaille!" Kelpo Christian Ivanovitš ei puhu venäjää, on siis nemetsin perikuva, ja kun häneltä kysytään jotain, hän vastaa äänteellä, joka on väliltä e ja i, eli ilmeisesti perisaksalainen sivutavullinen ["schwa"].

Gogol' loi mestarisatiirikon tapaansa äärimmäisin niukoin keinoin unohtumattoman hahmon, jota edes miljoonia virheettömästi venäjää puhuvia saksalaisia eivät voisi pyyhkiä pois venäläisten tietoisuudesta.

Gontšarov

Gontšarovin romaani Oblomov ilmestyi 1859. Se on maailmankirjallisuuden klassikko, ei vain Venäjällä sanasta Oblomovštšina on tullut käsite (saksaksi 'die Oblomoverei'). Mukavuudenhaluinen, heikkotahtoinen, mutta rakastettava sankari Ilja Iljitš Oblomov lojuu yleensä sohvalla pietarilaisessa asunnossaan ja uneksii menestyksestä elämänurallaan ottamatta askeltakaan unelmiensa toteuttamiseksi. Hänellä on nuoruudesta saakka läheisimpänä ystävänään Andrei Stolz, jonka isä oli saksalainen tehtaan- ja tilanomistaja lähellä Oblomovkan kylää. Stolzin äiti oli venäläinen aatelisnainen, jonka mielipide saksalaisista annetaan lukijalle seuraavasti:

"Hänen mielestään koko Saksan kansa oli patentoitua poroporvarijoukkoa, eikä hän sietänyt sitä karkeutta, itsenäisyyttä ja pöyhkeyttä, jota saksalainen kansanaines kaikkialla osoittaa...(...)Hän ei havainnut saksalaisessa luonteessa minkäänlaista pehmeyttä, hienotunteisuutta, suopeutta, ei mitään sellaista, mikä tekee elämän miellyttäväksi hyvässä seurassa ja minkä avulla voidaan kiertää jokin sääntö, poiketa yleisestä tavasta, tiettyyn sääntöön alistumatta."

Nuori Stolz tulee äidin taistelusta huolimatta isäänsä siinä mielessä, että hänestä kasvaa ahkera, yritteliäs mies, joka on osakkaana vientiyrityksessä. "Hän on lakkaamatta liikkeellä: kun yhtiön on lähetettävä asiamies Belgiaan tai Englantiin - lähetetään hänet; kun on laadittava jokin suunnitelma tai sovellettava käytäntöön - valitaan hänet." Mutta nuoruudenystävyys Oblomovin kanssa säilyy, ja kertomuksen aikana hän yrittää ravistaa tätä liikkeelle, ottaa hänet mukaan matkoihin ja tutustuttaa hänet maalla kauniille Olgalle.

Oblomovin rakkaus on liian hento ja heiveröinen, että sitä johtaisi mihinkään. Lopulta Stolzin ja Olgan sydämet löytävät toisiaan, he menevät naimisiin ja saavat lapsia, Oblomovin helpottuneena vetäytyessä entiseen elämäänsä. Virkamiesleski Agafjan hemmoteltuna hän kuolee lihavuuteensa. Mutta lukijasta tuntuu, että Olga tulee vielä jättämään Stolzin.

Leskov

Leskov (1831-95) kirjoitti 1876 pitkän novellinsa Rautainen tahto (saks. Die Kampfnatur), jota levitettiin ja luettiin ahkerasti etenkin Suuren isänmaallisen sodan aikana. Kertomuksen humoristinen sanoma on, että saksalainen rautainen tahto häviää loppujen lopuksi venäläisen taikinan edessä. Tekstissä on paljon lentäviä lauseita ja elämänviisauksia kuten "Mikä hätä se, jos he laskelmoivat viisaasti, me työnnämme heidän eteensä sellaisen tyhmyyden, etteivät ennetä avata suutaankaan käsittääkseen sen." Päähenkilönä on saksalainen insinööri Hugo Karlovitš Pectoralis, joka aina toteuttaa rautaisella tahdonvoimallaan sen, minkä on päättänyt. Esimerkiksi hän ei puhu ikinä sanaakaan venäjää, mutta opiskelee sitä salaa ja alkaa sitä muutaman vuoden jälkeen puhumaan kieliopillisesti aivan oikein. Morsiamensa hän hakee Saksasta vasta koottuaan tietyn omaisuuden, ei penniäkään aikaisemmin, ja häät vietetään vasta, kun mies on perustanut oman yrityksensä. Tehdas kehittyy suotuisasti, mutta tontin yhdessä nurkkauksessa rautavaluri Safronitš pitää pajansa eikä suostu muuttamaan pois ennen vuokrasopimuksen loppua. Kohta saksalaisen tehdas ympäröi Safronitšin taloa niin, ettei asiakkaat pääse sen luokse. Oikeudenkäynnin tuloksena Pectoralis joutuu maksamaan Safronitšille 15 ruplaa päivässä korvausta, mikä on enemmän kuin tämä juoppo ikinä ole ansainnut työllään. Koska Pectoralis ei kertakaikkiaan voi antaa periksi, vie tämä vahingonkorvaus hänet pian perikatoon. Safronitš ryyppää itsensä hengeltä, ja Pectoralis, joka oli vannonut syövänsä blinejä Safronitšin hautajaisissa, erehtyy kilpailemaan blininsyömisessä papin kanssa ja tukehtuu. Kukaan ei jää häntä suremaan.

Dostojevski

Dostojevskin Rikos ja Rangaistus -romaanin tapahtumapaikka on köyhälistön Pietarilaiskortteli heinätorin ympäristössä. Yhdessä kurjassa vuokrahuoneistossa asuu juoppo Marmeladov perheineen. Hänen vaimonsa Katerina Ivanovna käy jatkuvaa sanasotaa vuokraemännän, saksalaissukuisen Amalia Ivanovnan kanssa. Dostojevski antaa teoksissaan usein ymmärtää, että saksalainen tapa raiskata venäjän kieltä on venäläiselle samalla ärsyttävä ja huvittava, sitä ei voi kuunnella nauramatta. Kateriina Ivanovna on äärimmäisen ylpeä syntyperästään eikä voi olla vihjailematta paremmuudestaan hyväsydämelliselle Amalialle, josta hän joskus vihjailee, että tämä onkin vain "juoppo Pietarin tšuhonka, suomalaisakka. Marmeladovin hautajaisjuhlassa (osassa 5 luku 2) tilanne räjähtää, kun Amalia yrittää kertoa venäjäksi kaskun "'Karl apteekista'", joka "ajoi yöllä issikalla ja 'issikka tahto hänet tappa ja että Karl oikke oikke pyytä että hän ei häntä tappa ja istui kädet ristissä ja pelkäsi että pelko hänen sydän lävisti'". Kun Katerina Ivanovna käskee häntä paremmin olla kertomatta kaskuja venäjäksi ja olemaan muutenkin hiljaa paremman väen seurassa Amalia vetoaa omaan jalosukuisuuteensa, että "hänen 'Vater aus Berlin' olla hyvin suuri, hyvin suuri herra ja kävellä ulkona pisti molemmat kädet tasku ja aina teki: puh! puh!". Katerina Ivanovna epäilee, että "Amalia Ivanovnan isä, mikäli hänellä minkäänlaista isää oli ollutkaan, oli varmaan joku Pietarin tšuhna, joka kaupusteli maitoa; luultavinta on ettei hänellä ollut lainkaan isää, eikä tänä päivänäkään tiedetä, miten Amalia Ivanovnaa puhutellaan isännimen mukaan: Ivanovnaksi vai Ludvigovnaksi". Amalia siihen, "että hänen Vaterinsa olla 'Johan ja että olla Burmeister'". Kurja hautajaisjuhla päättyy sekasotkuun ja vainajan perheen häätöön.

Dostojevskin satiirisessa novellissa "Krokotiili" kiltti ja alistuvainen virkailija joutuu saksalaisen omistaman krokotiilin vatsaan. Omistaja ja tämän "Mutter" eivät ollenkaan ajattele ihmispoloa, joka on vasten tahtoaan joutunut hirviön uhriksi, vaan ainoastaan krokotiilin eli "Karlchenin" hyvinvointia. Kun he huomaavat, ettei krokotiililla ole vaaraa, he oitis nostavat pääsymaksua 25 kopeekasta täyteen ruplaan, koska tapaus nostaa hirviön arvoa Pietarissa. Novellin tarkoitusta oli ilmeisesti näyttää, mihin talousliberalismi eli "taloudellinen prinsiippi" voi äärimmäisyydessään johtaa.

Dostojevski kirjoitti Rikos ja rangaistus-romaanin jälkeen Keskenkasvuisen. Kirjan sankari nuori Arkadi haluaa tulla maailman rikkaammaksi mieheksi eli toiseksi Rothschildiksi. Säästäväisyydessään hän muistuttaa Puškinin Hermannia.Kirjassa esiintyy ensimmäisessä osassa vanhempi mieshenkilö nimeltä Kraft, joka omasta mielestään on venäläinen, mutta tuttavien silmissä saksalainen. Hän on tieteellisesti tutkinut Venäjää ja venäläistä ihmistä, ja tuli "siihen tulokseen, että venäläiset ovat toisen luokan kansakunta, sen hän katsoi voivansa todistaa frenologian, kraniologian ja matematiikan avulla, mistä on oleva seurauksena, että venäläisenä ei siis kannata ollenkaan elää maailmassa" (s. 236). Venäjän osana olla jalompien kansanheimojen raaka-aineena (s. 73) Itse Kraft tekee omat johtopäätökset ja ampuu itsensä.

Tšehov

Tšehovin pienessä novellissa Russkij ugol' (Venäläinen hiili) vuodelta 1884, jota on harvoin käännetty, tutustumme venäläiseen kreiviin Tulupoviin, joka matkustaessa höyrylaivalla Reiniä pitkin "kolbasnikien" maassa törmää saksalaiseen vuorimestariin Artur Imbsiin. Tämä nuori, laiha, ylimielisen oppineen näköinen mies juttelee kreivin kanssa, jolloin tämä rupeaa valittamaan, miten asiat Venäjällä ovat eriskummallisia, kun Pietari ja Moskova tuovat kaiken kivihiilen Englannista, vaikka maan eteläosassa löytyy kaikenlaisia rikkauksia, myös runsaasti kivihiiltä. Kartasta hän näyttää, miten koko maa on täynnä hiiltä, ja sattumalta kreivin maatila sijaitsee juuri Etelä-Venäjällä, Harkovasta etelään! Eiköhän nuori mies suostuisi tulemaan sinne tutkimaan maaperää ja suunnittelemaan sen rikkauksien hyödyttämistä. Venäjältä puuttuu asiantuntijoita, mutta Saksassa niitä on aivan liikaa.

Imbs suostuu, ja pian hän tapaa kreivin Moskovassa, jossa tämä antaa hänelle 200 ruplaa ennakkoa ja käskee menemään edelle maatilalle ja aloittamaan työt. Itse hänellä on taas asioita Länsi-Euroopassa hoidettavana.

Imbs saapuu oppineine kirjoineen maatilalle, tutkii kolme viikkoa ja kirjoittaa lyhyen raportin kreiville: hiili on niin heikkolaatuista, että sitä ei kannata kaivata ylös, ei edes jos sen laatu olisi kaksi kertaa parempi. Kreivin naapuri sattuu olemaan hiilipohatta, joka on tuottanut 15 miljoona pudia sitä, mutta ei vaan saa sitä myydyksi, ja kreivin maita halkaisee Donetsin alueen rautatie, jota on rakennettu erikoisesti hiilikuljetuksia varten Moskovaan, mutta sitä pitkään ei vielä onnistuttu kuljettamaan pudiakaan hiiltä. Kirje päättyy huomautuksella, että Imbsin mielestä kreivi ei kaipaa sellaista luksusta kuin hiilikaivosta, mieluummin kannattaisi panna maatilan hoitoa paremmalle tolalle. Imbs pyytää lisäksi pientä matka-avustusta kotimatkaa varten.

Suuttunut kreivi kirjoittaa puolalaiselle tilanhoitajalle Dzerzhinskille, että terveisiä sille typerälle saksalaiselle, rahaa en anna, annoin jo enemmän kuin riittävästi!

Kuultuaan näitä terveisiä Imbs kirjoittaa toisen kirjeen, jossa tunnustaa hävinneensä kaikki rahat korttipelissä Dzerzhinskille, mutta sen jälkeen voittaneensa jopa 250 ruplaa Dzerzhinskiltä, joka ei vaan suostu maksamaan.

Kreivi ei suostu auttamaan, eikä puolalainenkaan: Mitäs uskoit sitä kreiviä, omapa on syysi!

Itkettyään koko yön Imbs lähtee aamulla jalan kohti pohjoista, siinä toivossa että Harkovassa tapaisi saksalaisia.

Kuukautta myöhemmin hän on Saksassa ja kertoo onnellisen lopun kavereille: Kyllä löytyy venäläinen rehellisyys. Konduktööri suostui ottamaan kyytiin Harkovaan. Hinnaksi tuli Imbsin arvokas meerschaum-piippu. "Rehellistä se ei ollut, mutta edullinen".

Opettavainen tarina - kuulostaako edelleen ajankohtaiselta?

Alexei N. Tolstoi kuvaa kantaväestön tunteita maahanmuuttaneita kauppiaita kohtaan romaanissaan Tsaari Pietari I: "Saksalaiset ovat haalineet kaiken käsiinsä, ovat ostaneet pellavan ja kehruulangat. Nahkojakin ostelevat ja itse parkitsevat Kukuissa. Naisemme eivät enää tahdo mistään hinnasta kotitekoisia kenkiä, vaan kyselevät saksalaisia..." (S. 26)

Solšenitsyn

Tämän vuosisadan merkittävin venäläinen kertoja, Solšenitsyn, ei luonut varsinaisia saksalaisia romaanihenkilöitä, vaikka hänen puolidokumentaarisissa teoksissaan puhutaan usein Saksan kohtalokkaasta roolista Venäjän modernissa historiassa. Elokuu 14 -romaanissa päähenkilö eversti Vorotyntsevilla on lyhyt tapaaminen saksalaiskenraalin von François'n kanssa, kun tämä adjutantinsa kanssa eksyy liian lähelle venäläisten rintamalinjaa. Vorotyntsevissa kirjailija loi ihanneupseerin hahmon, joka on vähintään yhtä huolellinen ja tarmokas kuin saksalainen virkaveljensä. Venäjän tragiikka oli vain siinä, ettei sen armeijassa koskaan sallittu sellaisten upseerien nousta vastuullisiin tehtäviin. François'n esimerkillä kirjailija kumoaa suuren esikuvansa, Lev Tolstoin teorian, jonka mukaan suuret miehet eivät tee historia. François päättää olla noudattamatta esimiestensä ohjeita ja tuhoaa rohkealla motitusliikkeellä venäläisten koko toisen armeijan.

Solšenitsynin Syöpäosastossa Rusanov keskustelee lyhyesti volgasaksalaisen kanssa, joka nöyrästi myöntyy kaikkiin käsityksiin, jonka mukaan oli pakko karkottaa venäjänsaksalaiset Kasakstaniin turvallisuussyistä. Viranomaiset olivat jopa niin lempeitä, että sallivat kommunistien pysyä puolueessa ja maksaa jäsenmaksua, vaikka kyse oli saksalaisista eli luonnostaan kansanvihollisista.

"Ensimmäisessä piirissä" on pieni tunnelmallinen kohtaus "protestanttinen joulu", jossa erikoisvankilan pieni saksalaisryhmä viettää improvisoidun joulujuhlan 1949. Vieraana on Lev Rubin, venäläis- juutalainen germanisti, joka sodassa oli värvännyt saksalaisia sotavankkeja toimimaan kanssaan rintama-agitaattoreina, valloittamaan vihollisen tukikohtia sanan voimalla. Keväällä 1945 Rubin pidetättiin liian saksalaismyönteisenä ja siinä hän istuu nyt joulupöydällä entisen SS-upseerin kanssa riitelemässä Goebbelsin viimeisestä joulupuheesta Saksan radiossa 1944.

Yhteenvetoja

Edellisten näytteiden saksalaisia yhdistää, että he eivät voi menestyä Venäjällä, parhaimmillaan he jäävät kuten Stolz vieraiksi ja ulkopuolisiksi venäläisessä elämässä. Saksalainen nähdään venäläisen vastakohtana. Vaikka venäläinen uneksii maansa onnellisesta tulevaisuudesta, hän ei halua saksalaistua sen saavuttamiseksi. Useat näiden saksalaisten ominaisuudet voisivat tarkemmin kutsua preussilaisiksi - protestanttisiksi, joita myös moni reininmaalainen tai baierilainen vieroksuu.

Oblomovin ystävä Stolz jää romaanissa epäselväksi etäiseksi hahmoksi. Koko viime vuosisadan aikana venäläisillä kertojilla oli vaikeuksia, mikäli he yrittivät luoda positiivisia miessankareita. Selvästikin ei Gontšarovilla ollut oikeaa käsitystä siitä, mitä kapitalistinen yrittäjä oikein tekee, siksi emme saa tietää juuri mitään Stolzin työstä. On kuitenkin tyypillistä, että kun kertoja yritti keksiä työtelijään ihmistyypin siitä piti tehdä venäläissaksalainen. Muuten koko Dostojevskin tuotannossa on laskettu esiintyvän 18 eri lääkärihahmoa, joista 12 on saksalaisnimisiä, ja lähes kaikki ovat vastenmielisiä. Eli Dostojevskin sukupolvessa oli harvinaista, että venäläinen opiskeli lääkäriksi. Seuraavassa sukupolvessa eli Tšehovin teoksissa tapaamme usein venäläisiä lääkäreitä, olihan kirjailija itse koulutukseltaan lääkäri.

Puškinin romanttis-demoninen Hermann heittäytyy kohtalon armoille. Hän epäonnistuu, koska hän luopuu perisaksalaisista tavoista, joiden mukaan on elättävä varovaisesti, rikastuttava työllä ja säästäväisyydellä. Ehkä kirjailija on tahtonut sanoa, että saksalainen ei voi muuttua venäläiseksi tuhoutumatta?

Doskojevskin mielessä ja tuotannossa saksalaisuus ja Pietarin kaupunki liittyvät yhteen ja ovat kaksi vierasta elementtiä Venäjän elämässä. Hänen romaaneissaan henkilöt usein haaveilevat, että koko Pietari yhtäkkiä, yhdessä nousevan sumun kanssa, hälvenisi ja haihtuisi pois, "niin että jäljellä jää vain entinen suomalainen suo ja sen keskelle ehkä ainoaksi koristukseksi pronssinen ratsastaja" (Keskenkasvuinen I/198). Saksalainen yrittää ymmärtää Venäjän järjellään, mutta epäonnistuu siinä. Keskikasvuinen Arkadi näkee Puškinin Hermannissa "suurenmoisen merkittävän henkilön ja hyvin erikoisen, aidon pietarilaisen ihmistyypin - nimenomaan koko pietarilaisen aikakauden parhaan edustajan" (s. 197). Oikeastaan Arkadissakin on alussa paljon saksalaisia ideoita, mutta kokemuksen karttuessa hän puhdistautuu niistä, kuten Dostojevski toivoi koko Venäjän kansan joskus puhdistautuvan vieraista ideoista.

Voisi ajatella, että Neuvostoliiton aikana, kun Venäjää yritettiin muokata saksalaisen filosofian eli Marxin ja Engelsin ajatusten mukaisesti, maa olisi modernisoitunut ja länsimaalaistunut. Tämän vuosikymmenen alussa jopa venäläisten enemmistö odotti, että matkimalla länsimaisia ideoita ja tuomalla maahan markkinataloutta voitaisiin nopeasti saavuttaa tuloksia. Esikuviksi katsottiin vuoroin skandinaaviset maat ja Saksaa, vuoroin USA:a tai Japania. Myös ulkomailla moni innostui ja uskoi vapauden ja kapitalismin kaikkivoipaisuuteen. Herrat Pectoralis ja Imbs saivat tuolloin paljon kohtalontovereita, osattiinhan ahkerasti jauhaa vanha viisausta Venäjästä rikkaana maana, jossa on rajoittumattomat mahdollisuudet. Tutustumalla mainittujen kirjallisuushahmojen kohtaloihin etukäteen moni liikemies olisi voinut menetellä viisaammin ja säästyä pettymyksiltä venäjänseikkailuissaan.

Mikä on taustalla Dostojevskin inhossa saksalaista fateria kohtaan? Selvästi se kuvaa kirjailijan omia ajatuksia, koska samanlaiset lauseet toistuvat eri romaaneissa ja on pantu eri henkilöiden suuhun, joskus loogisuuden kustannuksella. (Myös Gontsarovin Stolzin äiti ajattelee samansuuntaisesti).

Mitä ärsyttää saksalaisessa perheenisässä niin erityisesti? Dostojevski on tunnettu venäläisen poikkeusihmisten sielunkuvauksista. Kellariloukun järkeilijästä napoleonkompleksista kärsivän Raskolnikovin kautta uskonnottomuudesta kärsivään Ivan Karamasoviin Dostojevski esittää henkilöitä, joiden venäläiseen sieluun on tarttunut vaarallinen ja parantumaton tauti: länsimaiset ideat ja filosofiat. Dostojevski tuntee, että Venäjä, joka ei ole edes kokenut omaa uskonpuhdistustaan tai renessanssia, ei ole valmis ottamaan vastaan ranskalaisen valistuksen ja saksalaisen yhteiskuntafilosofian ajatuksia. Hän näkee, että kaikki tämä on johtamassa Venäjä kuiluun, jossa kansakunta saattoi tuhoutua. Venäläiset ottavat näitä ideoita liian kirjaimellisesti, eivät ymmärrä, että 500 vuotta yhteiskuntakehitystä ei voi kurota umpeen parissa sukupolvessa.

Saksalainen poroporvari ei ole moksiskaan koko filosofiasta, hän osaa filosofoida joskus hyvin radikaalisesti oluttuvassaan, mutta muuten hän keskittyy olennaiseen: mukavaan ja rauhalliseen elämään. Jopa itse suuret filosofit eivät elä omia ideoitaan vaan ovat yhtä ikävystyttäviä kuin mikä tahansa suutari.

Saksalaisen perheen keskeinen henkilö on isä, venäläisessä äiti.

Venäläisestä hiilestä tulee mieleen, että bolsevikit toteuttivat sitä talouspolitiikkaa, jota kreivi Putulov edustaa. Nyt Venäjä on täynnä kannattamattomia teollisuuskombinaatteja ja kaivoksia, joita perustettiin omavaraisuusajattelun innoittamina.

Lähdekirjallisuus

Dostojevski, Fedor (1821-83): Pelurit (Igrok (1866)). Suomentanut Juhani Konkka. Kirjayhtymä Helsinki 1982.

Dostojevski, Fedor: Keskenkasvuinen (Podrostok 1879). Otava, Helsinki.

Dostojevski, Fedor: Rikos ja rangaistus (1866). Toinen nide. Helsinki, Otava 1975. Venäjäksi Moskva, Sovremennik 1994

Gogol', Nikolai: Revisor. (Kokoelma) " Karavella", Sankt Peterburg 1994

Gontšarov, Ivan: Oblomov. Suomentanut J. A. Hollo. Helsinki, Otava 1975.

Leskov, Nikolai: Valitut kertomukset. Suomentanut Juhani Konkka. Porvoo/Helsinki, Werner Söderström Oy 1966.

Puškin, Aleksandr (1799-1837): Sochineniya v treh tomah, tom tretij, 188 ff. Moskva, Khudozhestvennaya literatura 1986.

Solšenitsyn, Aleksandr: August 1914. Penguin Books 1974.

Solšenitsyn, Aleksandr: Krebsstation. Berlin, Luchterhand 1968.

Solšenitsyn, Aleksandr: Första kretsen. Stockholm, Wahlström & Wikstrand 1970.

Tolstoi, Aleksei N.: Tsaari Pietari I. Jyväskylä, Gummerus 1939.

Tšehov, Anton: Izbrannoe v treh tomah. Tom 1, 194 ff. Moskva, Vekta 1994.